Jokaisella vanhemmalla tulee olemaan elämässään hetkiä, jolloin mikään ei tunnu menevän niin kuin pitäisi. Lapsi sairastaa, oma jaksaminen on koetuksella tai elämä heittää eteen yllätyksiä, joihin ei ole voinut yksinkertaisesti millään tavalla valmistautua. Vaikka vastoinkäymiset tuntuvat usein raskailta niin niistä myös aina oppii jotain. Ne voivat kasvattaa kärsivällisyyttä, antaa perspektiiviä sekä näyttää kuinka paljon voimaa ihmisestä löytyy silloin, kun sitä eniten tarvitaan.
Mitä sitten voimme oppia
Vastoinkäymiset pakottavat meidät myös tarkastelemaan asioita uusista näkökulmista ja paljastavat hyvin usein omat ennalta asetetut, liian tiukat kriteerimme varsinkin vanhemmuuteen liittyen. Kun höllennämme omia vaatimuksiamme ja annamme tilaa kaikille elämän tuomille yllätyksille niin voimmekin yhtäkkiä huomata, että asiat, jotka ennen tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, ovatkin nyt yksi asia mistä on taas kerran selvitty ja menty eteenpäin; vieläpä vahvempina ja viisaampina.
Ja tällä en tarkoita sitä, että kaikesta pitäisi aina vain jaksaa oppia ja mennä eteenpäin, koska vaikka lopputulos olisikin se niin kaikki tunteet sen matkan varrella on tärkeää sallia ja silloin kun on huonoja fiiliksiä ja päiviä niin antaa niiden tulla ja olla juuri sellaisia kuin ne siinä hetkessä ovat. Elämässä kaikki vaatii aikaa, varsinkin kasvu.
Tämän kaiken keskellä opimme helpommin hyväksymään keskeneräisyyden osaksi ihmisyyttä ja huomaamaan, ettei arvoamme määritä täydellisyys vaan kykymme sopeutua, oppia ja jatkaa eteenpäin myös vaikeuksien keskellä. Usein juuri odottamattomat käänteet johdattavat meidät kohti ratkaisuja, ihmissuhteita tai kokemuksia, joita emme olisi osanneet suunnitella, mutta jotka lopulta rikastuttavat elämäämme merkittävällä tavalla.
Lupa muuttua
Avainasemassa mielestäni tässä kaikessa on antaa itselle lupa kasvaa ja muuttua vanhemmuuden mukana. Hassusti ajatellaan, että vanhemman pitäisi olla jotenkin valmis, kun lapsi syntyy, vaikka oikeasti kuljemme tätä matkaa yhdessä lapsen kanssa toinen toisiltamme oppien. Jos välillä tuntuu, ettei mistään tule mitään ja kaikki vain kaatuu päälle, muista ettet varmasti ole ainoa kenelle niitä fiiliksiä tulee. Ja silloin kun kokee tuollaisia fiiliksiä, niin ne heijastuvat myös todella helposti vanhemmuuteen ja yhtäkkiä alkaa kritisoimaan itseään myös sen suhteen. Elämää ei voi käsikirjoittaa. Ja ehkäpä juuri siinä piilee myös vanhemmuuden suurin kauneus: kasvamme lapsiemme kanssa emmekä heidän edellään.
Vastaa