Tiedon näkökulmasta vanhemmuus on helpompaa kuin koskaan. Vastaus vauvan uneen, imetykseen tai lapsen kehitykseen löytyy muutamassa sekunnissa. Silti moni vanhempi kokee yksinäisyyttä omassa arjessa. Ennen ihmiset olivat fyysisesti lähempänä toisiaan, mutta tietoa oli vähemmän. Nyt informaatiota on kaikkialla, kun taas yhteys muihin ihmisiin helposti rakoilee.
Miten on mahdollista, että yhteydenpito on helpompaa kuin koskaan, mutta yhteisöllisyys ei välttämättä ole?
Ennen ja nyt
Vanhemmat ovat varmasti aina kokeneet väsymystä, ja arjen pyörittäminen on vaatinut omansa. Mutta ennen ihmiset viettivät enemmän aikaa yhdessä ja se oli täysin luonnollista. Nykyään vanhempi saattaa olla kaikki päivät vauvan kanssa kahdestaan eikä kukaan välttämättä tule käymään. Asiat ovat muuttuneet paljon suhteellisen lyhyessä ajassa. Siltikin meille kaikille on aina ollut tärkeää tuntea kuuluvansa johonkin, esimerkiksi työ- tai opiskeluporukkaan. Nykypäivän individualismi voi olla edesauttamassa sitä, että vanhempainvapaalle jäädessäsi saatatkin yhtäkkiä huomata kokevasi yksinäisyyttä.
Sen lisäksi tuntuu, että jokaisesta vanhemmuuden osa-alueesta tulee helposti jokin projekti. Pitäisi tunnistaa lapsen tarpeet, säädellä omia tunteita samalla sanoittaen lapsen kaikkia tunnetiloja. Sen lisäksi pitäisi jaksaa käydä töissä, huolehtia monipuolisesta ravinnosta ja liikunnasta, rajoittaa ruutuaikaa sekä asettaa rajoja lempeästi mutta johdonmukaisesti. Ja jos joku näistä asioista ei onnistu niin tieto siitä, miten asian voisi tehdä paremmin, on tarjolla välittömästi. Ei ihme, että kuormittaa ja on väsynyt olo aika ajoin.
Kun tiedämme enemmän niin tiedostamme myös asiat, joita voisimme tehdä paremmin. Samaan aikaan maailma ympärillä tuntuu aika ajoin raskaalta. Tähän mielestäni vaikuttaa vahvasti se, että elämme niin sanotusti kahden maailman välissä. Nykypäivänä vanhempi yrittää kasvattaa lastaan parhaansa mukaan samaan aikaan, kun ympäristö muuttuu nopeammin kuin pysymme kestävästi perässä. Elinkustannukset ja arjen menot puhuttavat. Tulevaisuudesta voi olla vaikea tietää. Ja kaiken tämän keskellä pitäisi huolehtia seuraavasta sukupolvesta luottaen samalla siihen, että kaikki tulee menemään hyvin.
Sosiaalinen media, vertaistukea vai vertailua?
Sosiaalinen media voi parhaimmillaan auttaa löytämään samanhenkisiä ihmisiä ja tarjota nykypäivänä kokemuksen siitä, ettei ole yksin asioiden kanssa.
Mutta pahimmillaan se voi saada äidin vertailemaan: meidän vauvamme ei nuku noin paljoa, meillä ei ikinä ole noin siistiä, miksi kaikki muut vaikuttavat pärjäävän paremmin. Sosiaaliselle medialle on aikansa ja paikkansa, mutta aito kohtaaminen arjessa ihmisten kanssa on eri asia kuin toisten elämän seuraaminen ruudulta.
En sano, että sosiaalinen media tai teknologia itsessään olisivat ongelma. Päinvastoin. Ne voivat tarjota valtavasti tietoa, vertaistukea ja yhteyttä. Ne voivat auttaa löytämään ihmisiä, joita et ehkä muuten koskaan kohtaisi. Mutta informaation ja ihmisten kohtaamisen välillä on ero. Meillä voi olla kaikki tieto siitä, miten lapsen tunteita tulisi käsitellä, samalla kuitenkin kaivaten ihmistä, jolle voisimme sanoa: ”Tuntuu, että olen tämän asian kanssa ihan hukassa.”
Ehkä vanhemmat eivät aina tarvitse lisää tietoa. Ehkä he tarvitsevat enemmän yhdessä vietettyä aikaa muiden vanhempien kanssa.
Vertaistuen merkitys
Vertaistuen ei aina tarvitse olla ratkaisuja tai neuvoja. Joskus riittää pelkkä: ”Meillä oli ihan samanlainen yö.” tai ”Mulla on ollut noita samoja fiiliksiä”. Sosiaalisessa mediassa saattaa helposti tulla väärin ymmärretyksi, koska ihmiset tulkitsevat kirjoitettua tekstiä eri tavoin.
Aina kaikkein tärkeintä ei olekaan se, että joku kertoo, miten sinun pitäisi toimia. Välillä tärkeämpää on saada huomata, miten joku toinenkin miettii täysin samoja asioita menettäen välillä hermonsa. Ja että muidenkin lapset valvottavat, kiukuttelevat ja testaavat rajoja.
Ja että samalla vanhemmuudessa on valtavasti uskomattoman hienoja hetkiä, joita tekee mieli jakaa jonkun kanssa.
Vanhemmuus saa olla samaan aikaan raskasta ja ihanaa. Mitä jos meidän ei tarvitsekaan poistaa näitä ristiriitoja vaan puhua niistä enemmän yhdessä?
Ajattelen, että vanhemmuudessa on paljon sellaista mitä on vaikea löytää pelkästään verkosta tai kirjoista. Tietoa on saatavilla valtavasti, mutta samalla oma arki, lapset ja elämäntilanne ovat ainutlaatuisia. Siksi koen, että monia asioita on helpompi pohtia yhdessä toisten ihmisten kanssa kasvotusten, keskustellen ja kuunnellen. Tiloja tällaiselle tarvittaisiinkin enemmän. Paikkoja, joissa voi pysähtyä oman vanhemmuuden äärelle ja huomata, ettei tarvitsekaan löytää kaikkeen valmista vastausta.
Millaista yhteisöllisyyttä tarvitaan?
Voisiko meillä olla enemmän matalan kynnyksen paikkoja, joihin ei tarvitse tulla ”valmiina”? Sellaisia paikkoja, joissa ei tarvitse tietää etukäteen mitä tulee tekemään tai mistä haluaa puhua.
Uskon, että yhteisöllisyys ei aina tarvitse mitään suurta. Se voi olla kahvikupin äärellä käyty keskustelu tai pieni tunne siitä, että joku tajuaa tilanteesi. Joskus jo se, että joku kysyy ”Miten sinä oikeasti voit?” voi olla hyvinkin merkityksellistä.
Erityisesti vanhemmuudessa vertaisten merkitys korostuu. Vaikka jokaisen perhe ja arki ovat erilaisia niin monet tunteet ja tilanteet ovat yllättävän yhteisiä. On helpottavaa huomata, ettei ole ainoa, joka on joskus ihan hukassa. Eikä toisaalta myöskään ainoa, joka haluaa jakaa onnistumisia ja niitä pieniä arjen hetkiä, joista tulee hyvä mieli.
Lopuksi
Meillä on valtavasti tietoa. Vastauksia löytyy muutamassa sekunnissa ja lähes jokaiseen vanhemmuuden kysymykseen löytyy lukemattomia erilaisia mielipiteitä ja ohjeita. Mutta ehkä vanhemmuus ei tarvitse aina uutta vastausta. Joskus se tarvitsee toisen ihmisen.
Jonkun, joka kuuntelee ja ymmärtää. Jonkun, joka on kokenut jotain samanlaista kuin sinä ja jonka kanssa voi pohtia arjen iloja ja suruja. Sillä yhdessä arki on vähän kevyempää. Kaikkea ei tarvitse kantaa yksin. Kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa ajatuksia ja kokemuksia, omakin taakka voi tuntua hieman pienemmältä.
Kun on ryhmiä ja kohtaamispaikkoja, joihin on helppo tulla jakamaan kokemuksia toisten vertaisten kanssa ja joissa saa kokea kuuluvansa johonkin, auttaa todella paljon jokapäiväisessä jaksamisessa. Kaiken ei tarvitse muuttua kerralla. Joskus riittää, että saa hetken olla yhdessä muiden kanssa ja lähteä kotiin vähän kevyemmällä mielellä.
Ajattelenkin, että yksi tärkeimmistä asioista, joita voimme vanhempina toisillemme antaa, niin on tunne siitä, ettemme ole yksin asioidemme kanssa.
Ehkä juuri sitä tarvitsemme enemmän: paikkoja, joissa saa pysähtyä, kohdata muita ja kulkea hetken matkaa yhdessä. Ilman suorittamista ja tarvetta olla valmis. Ihan omana itsenään.
Vastaa