Lapsi kiukuttelee heti aamulla. Yöllä on heräilty. Kiirekin jo olisi. Puoliso on jo lähtenyt eli häneltä ei voi pyytää apua. Vihdoin ja viimein saadaan homma kasaan ja sitten mennäänkin jo pää kolmantena jalkana. Päivä on täynnä kaikkea; kaupassa käynti, kirpparille hakemaan sopivan kokoista haalaria, neuvola ja puistotreffitkin oli sovittu. Kiireisen päivän jälkeen istutte koko perhe yhdessä päivällisellä, kunnes muistat huomiset kaverin syntymäpäivät! Puoliso olisi kaivannut omaa aikaa ja lapsikin on selvästi väsynyt ja haluaisit vain hoitaa asian nopeasti alta pois. Kinastelun lopputuloksena lähdet kauhealla kiireellä vielä kauppaan, jotta teillä olisi lahja vietävänä huomisille syntymäpäiville. Kun tulet kaupasta kotiin, puoliso ilmoittaa, että lapsella on noussut kuume ja joudutte perumaan huomiset menot syntymäpäivineen. Ja tämän kaiken keskellä pitäisi vain olla zen ja ottaa rauhallisesti. Helppoa kuin heinänteko, eikö vain? No ei todellakaan.
Suoritusyhteiskunta
Yksi keskeinen asia mikä vaikuttaa nykypäivänä vanhemmuuteen vahvasti, on suoritusyhteiskunnassa eläminen. Itsensä vertailusta toisiin on tullut arkipäivää somen jälkeen. Aina löytyy joku, ketä vaikuttaa somen perusteella ”paremmalta”. Ja tämä jos joku on uuvuttavaa. Somessa on todella paljon myös hyvää ja itsekin saan sieltä hyviä ajatuksia omaan arkeen. Se vain vie niin helposti mukanaan ja yhtäkkiä huomaat vertaavasi itseäsi johonkin ihmiseen, mitä et oikeasti edes tunne.
Kun keskitymme siihen, mikä on meidän perheellemme oikeasti tärkeää ja luotamme siihen, että meidän tapamme toimia on oikea ja sallimme itsellemme virheet ja sitä kautta annamme itsellemme luvan kasvaa vanhempina, se auttaa meitä oikeasti jaksamaan arjessa paremmin.
Mitä sitten kun tulee tunne, ettei enää jaksa?
Se kohta elämässä, kun tuntuu että kaikki keinot on jo käytetty ja mistään ei tunnu olevan apua ja omat voimavarat ovat aivan lopussa sekä joka päivä herätessä tuntuu, että vastassa on tiiliseinä, jonka läpi sinun pitää moukaroida itsesi. Mikä tässä kohtaa avuksi?
Kaikki ihmiset ovat erilaisia keskenään ja suhtautuvat elämän myrskyihin myös eri tavalla. Elämän hankalimmissa kohdissa olisikin tärkeää kysyä itseltään mikä juuri sinua auttaisi tässä vaiheessa parhaiten. Yksi asia, minkä voin luvata olevan hyödyksi on avun pyytäminen. Koska jaettu taakka on aina parempi kuin yksin kannettu. Sen lisäksi toisilla auttaa pysähtyminen, kun taas toisilla liikkeelle lähtö. Tärkeintä on oman itsensä kuuntelu, omien rajojen tunnistaminen ja itsensä äärelle pysähtyminen.
Myös riman laskeminen alemmaksi auttaa ja vaikka tiedänkin että se on helpommin sanottu kuin tehty, niitä itselleen asettamia rimoja kannattaa viimeistään siinä kohtaa tarkastella, kun voimavarat ovat lopussa. Saatat yhtäkkiä huomata, ettei ne lasten vaatteet lattialla tai lelut pitkin poikin olohuonetta olekaan niin merkityksellisiä kuin se, että itse jaksat ja arki pysyy jotenkin kasassa. Kodin ei tarvitse olla tiptop silloinkaan, kun on paljon kannettavaa. Usein juuri omat vaatimukset ovat kaikkein armottomimpia vaikkei kukaan muu odota sinun suoriutuvan täydellisesti. Ja muista, kasvu tarvitsee aikaa. Älä vaadi itseltäsi liikoja.
Lopuksi
Tämä ”hyvä vanhempi” -idea on kyllä kaksiteräinen miekka. Se voi motivoida ja kannustaa, mutta samalla se luo paineita, jotka ovat täysin epäinhimillisiä. Meidän aivomme eivät ole rakennettu jatkuvaan suorittamiseen ja täydellisyyden tavoitteluun, varsinkaan kun kyse on niin monimutkaisesta ja tunteikkaasta roolista kuin vanhemmuus. Kun voimavaramme ovat lopussa ja hermosto käy ylikierroksilla, se ”anna periksi” -hetki ei ole merkki heikkoudesta, vaan kehon ja mielen selkeä viesti siitä, että nyt tarvitaan apua. Miksi perheessä pitäisi toimia toisin? Kun pyydät apua kumppanilta, ystävältä, sukulaiselta tai ammattilaiselta se ei ole periksi antamista. Siinä kohtaa otat ohjat käsiisi ja edistät kokonaisvaltaista perheesi hyvinvointia. Se on sitä, että tunnistat omat rajasi ja toimit sen mukaan, jotta koko perhe voi paremmin. Täydellisyyden tavoittelu vie helposti voimat, vaikka lapsille merkityksellisintä on usein se aivan tavallinen arki ja tunne siitä, että he ovat rakastettuja.
Vastaa